Heeeei! :)
Miten sulla menee?
Taas on yksi virstanpylväs saavutettu, sillä on aika julkaista SADAS virkkaamani hahmo!
Tässä kohtaa mieli karkaa väkisinkin kelaamaan tähänastista taivalta hahmojen parissa. Yhä vain se tuntuu uskomattomalta että MINÄ olen oikeasti virkannut nämä kaikki! Palataan siihen mistä kaikki alkoi ihan kohta, sillä siihen liittyy oikeastaan aika keskeisesti jotain mistä en ole täällä aiemmin edes maininnut.
Mutta first things first! - palataan taas siihen maailmaan mihin tulen aina palaamaan. Tylypahkaan.
Hedwig
Harryn uskollinen tunturipöllö ystävä. Halusin sadannen hahmon olevan jollain tapaa merkityksellinen itselleni. Vaikka Hedwig ei varsinaisesti mikään ehdoton suosikkini sarjasta ole, on se kuitenkin aika ikoninen hahmo minulle tärkeässä tarinassa.
Silminä käytin perinteisiä mustia turvasilmiä, ja niiden alle leikkasin keltaista huopaa. Jalkoihin päädyin käyttämään valkoista piippurassia, vaikka ensin suunnittelin niidenkin virkkaamista. Ehkä eniten pohdintaa aiheutti kuitenkin se, miten täplikkään pöllöstä haluaisin.
Päädyin lisäämään täpliä vain siipiin, jotta yleisilme jää valkoiseksi. Jotenkin se tuntui siistimmältä ratkaisulta kuin koko pöllön kirjaileminen. Pääasia toki että hänet pöllöksi tunnistaa!
Tosiaankin, paljon on tapahtunut sitten syksyn 2011 ja
PorSiilin. Tai blogin aloittamisen marraskuussa 2013. Virkkaustaitoni ovat parantuneet, olen järjestänyt näyttelyitä ja vuoden hahmo -äänestyksiä... Mutta ennen kaikkea näiden vuosien aikana olen kasvanut ihmisenä ehkä noin kilometrin.
Kun tartuin ensi kertaa koukkuun, en arvannut että se tulisi muuttamaan koko elämäni. Näin jälkiviisaana niin voi kuitenkin todeta käyneen. Valmistuin juuri tuolloin 2011 lukiosta ja olin totaalisen eksyksissä. En tiennyt mitä elämältä halusin, tiesin vain että mulla oli valtavan paha olla. Oli ollut jo pitkään.
Myöhemmin tälle ololle löytyi nimikin, se on jotain mitä ei mielestäni ole paremmin kuvattu, kuin J.K. Rowling ankeuttajissa:
masennus. Nuoresta iästäni huolimatta, se oli syönyt multa vuosia pois kuin varkain.
Teille, jotka tunnette mua - osalle tämä voi tulla yllätyksenä, toisille ei niinkään.
Kaikilla meillä on vaikeita aikoja elämässä, mutta todellinen masennus on jotain, mitä ei voi ymmärtää jos ei ole kokenut vastaavaa itse. Ja sitä kokemusta en toivoisi kenellekään.
Lopulta ymmärsin että tätä taistelua minun ei tarvitse käydä yksin ja hain apua - sitä onneksi myös sain. Kuitenkin jo paljon ennen virallista diagnoosia ja terapian aloittamista nämä hahmot olivat se juttu, mikä piti pinnalla. Sain itseluottamusta ja opin arvostamaan omaa osaamistani. Keskityin pahan sijasta hyvään.
Hahmot ovat kulkeneet mukanani läpi vaikeiden aikojen, pitäneet seuraa kun tunsin olevani yksin, rohkaisseet uskomaan parempaan ja olemaan oma itseni. Ne ohjasivat minut oikealle tielle.
Siksi ne ovat minulle niin erityisen rakkaita.
Edelleen toiset päivät ovat vaikeampia kuin toiset, mutta tiedän pahimman olevan jo takana päin.
Miksi kerron tästä nyt? Vei aikaa itsekään ymmärtää mistä on kyse, saati sitten kertoa siitä muille. Nyt koen saaneeni tästä "möröstä" sen verran kiinni että voin siitä sinullekin kertoa. Lisäksi mun on vaikea puhua harrastuksestani mainitsematta masennusta, ja toisin päin. Molemmat ovat olleet iso osa elämääni pitkän aikaa.
Miksi ylipäätään haluan kertoa tästä käsityöblogissani?
En siksi että hakisin huomiota, siitä voit olla varma. Haluan olla osaltani rikkomassa sitä leimaa, joka masennuksen ja muiden mielenterveyden häiriöiden ympärillä yhä tietyllä tapaa vallitsee. Ei se, että sairastuu masennukseen tee ihmisestä toista heikompaa. Niin voi käydä kenelle tahansa, missä elämänvaiheessa tahansa. Ratkaisevaa on miten tuossa tilanteessa toimii.
Toiseksi, jos tätä sattuu lukemaan joku joka käy läpi jotain vastaavaa mitä olen itse käynyt, toivon tästä olevan apua. Haluan osoittaa että pahasta olosta voi päästä eroon. Asiat voivat muuttua parempaan. Se on jotain mihin en itsekään uskonut pitkään aikaan, mutta vastaavat esimerkit rohkaisivat minuakin.
Siispä:
Jos sinulla tai jollain läheiselläsi on paha olla, haluan sanoa ettet ole yksin. Vaikka kuinka sun mielesi yrittää asian niin vääristää. Puhu jollekin, kerro että sulla on paha olla ja se on jo askel parempaan. Pelkästään se, että on joku joka tietää, helpottaa oloa. Ei sen toisen tarvitse edes osata sanoa mitään, tai sun välttämättä osata kertoa mistä sun olo johtuu (mä en ainakaan sitä tiennyt). Teet mitä hyvänsä niin lupaa mulle yksi asia: Älä. Jää. Yksin.
Mä tein sen virheen että yritin taistella yksin, ja pitkälle sinnittelinkin ennen kuin voimat loppuivat kokonaan ja olin pohjalla. Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, vaan rohkea teko. Helpointa olisi vain luovuttaa ja antautua ankeuttajien vietäväksi.
Olipa vähän erilainen postaus tällä kertaa, kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti! :)
Se on kuitenkin vain yksi postaus muiden joukossa, joten päätän tämän kuten päättäisin minkä tahansa toisenkin hahmopostauksen:
Ei muuta kun seuraavaa satasta kohti!
Ensi kerralla luvassa taas perinteisempää Disney -taikaa. :)
Siihen asti - nauttikaa kesästä ja kohottakaa kanssani cokistölkki sadannen hahmon kunniaksi!
Cheers! :)
